sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Ikävän olemuksesta

Tänään olisi isäni täyttänyt 56 vuotta. Jos perinteet olisivat jatkuneet, olisi päivänsankari herännyt mansikkakakun ja kahvin tuoksuun ja lähtenyt sen jälkeen pitkälle kalareissulle. Kohtalo - tai sattuma, kuka mitenkin haluaa ajatella, päätti kuitenkin toisin.


Vaikka isän kuolemasta on jo 11 vuotta, ajattelen häntä edelleenkin suhteellisen usein. Missä hän olisi, mitä tekisi. Olisiko kenties lähtenyt vielä opiskelemaan ja olisiko nykyään ravintolakokki? Siitä hän haaveili parina viimeisenä vuonnaan. Isä rakasti ruoanlaittoa ja myös muitakin kotihommia, sillä niitä hän ihan mielellään teki. Vaikka äidillänikin on ruoka-alan koulutus, teki isäni meillä ruoan poikkeuksetta. Näin jälkikäteen harmittaa, että olen unohtanut monen isäni valmistaman ruoan ohjeen. Muistan jokseenkin maun, tai ainakin ruoasta syntyneen tunteen, jollen muuta. Tiedän kuitenkin, etten enää koskaan tule syömään samanlaista ruokaa. Enkä enää ole viitsinyt edes yrittää rakentaa samanlaisia ruokia. Ne maistuvat aina väärältä.

Kaipaan tuollaisia kotoisia ja tavallisia asioita kaikkein eniten. Silloin kun sairastin, oli joku aina kotona. Isäni työskenteli aamuisin ja iltaisin, äitini taas päivisin, joten lapsena minulla oli aina joku läsnä arjessa. Talvisin kävimme hiihtämässä, sillä isäni oli myös intohimoinen hiihtäjä. Muistanpa muutamat pilkkireissutkin.

Ehkä suurin ikävä on alkanut muuttua jo kaipaukseksi. Ikävä ei enää raasta samalla tavoin kuin vuosia sitten. Ei tunnu enää niin epäreilulta enkä ole enää vihainen. Isän poistuminen tästä maailmasta kävi niin yllättäen, ettei siihen kukaan tiennyt varautua. Tästä syystä tunsin pitkään maailman kohdelleen perhettäni epäoikeudenmukaisesti. Nyt kun aikaa on kulunut jo reilummin ja paljon vettä on virrannut sillan ali (kuten taidetaan sanoa), on tunnekirjo ehtinyt kulkea monen myllerryksen kautta sinne kaipaukseen. Kenties odotukseenkin, että jonakin hetkenä saattaisimme vielä tavata?

Mitä ikävä lopulta on? En tiedä paljon maailmasta enkä minä ole mikään sanomaan mitään varmaa, mutta olen tullut itse päätellen siihen lopputulokseen, että ikävä on yksinkertaisuudessaan ja kaikessa monisävyisyydessään kaunis kertomus rakkaudesta. Rakkaus ei ole koskaan rumaa, vaan rakkaus on aina puhdasta. Rakkautta on olemassa monenmoista sorttia ja mielestäni ikävä onkin yksi rakkauden "alalaji", jos sitä sellaiseksi voisi nimittää. Ihminen ehtii ikävöidä monta asiaa elämässään. Poisnukkuneet rakkaat, ohi kiitäneet vuodet, menetetyt tilaisuudet - ihminen ikävöi ja suree elämässään paljon. Elämä on menettämistä, joka ihmisen on pakko hyväksyä jossakin vaiheessa elämäänsä.

Suru ja ikävä eivät päältäpäin katsottuna näytä millään tavoin hyviltä tai positiivisilta asioilta. Ne kuitenkin kertovat siitä, että on rakastanut. Olipa rakastamisen kohde sitten mikä tahansa, kertoo menetyksen tunne aina kiintymyksestä ja rakkaudesta. Ovatko ne sitten elämän vakioita? Jos on joutunut suremaan paljon, tietää että on ehtinyt rakastaakin paljon. Ja olisiko elämä mitään ilman rakkautta? Ei minun mielestäni.

7 kommenttia:

Sirpa ja Kollo kirjoitti...

Kauniisti kirjoitettu!

Vaikka läheisen menettäminen aina kirpaisee pitkään niin se on samalla tunne siitä, että on rakastanut ja on saanut tuntea jonkun ihmisen hyvin.

Minä menetin äitini, kun olin teini-iässä ja isäni nyt ollessani melkein nelikymppinen. Huomaan surevani eri tavalla eri iässä, vaikka suru on sama.

Saila kirjoitti...

Ikävä ja kaipaus todellakin kertovat rakkaudesta, välittämisestä, siitä, että ei unohda sillä joku oli tärkeä ja on sitä edelleen.
Menetit isäsi nuorena ja hänen elämänsä katkesi nuorena. Epäoikeudenmukaisuuden tunteilta ei varmasti ole voinut välttyä! Minäkin menetin isäni yllättäen ja vaikka hän oli jo 73-vuotias eli keskimääräisessä elämänpäättymisiässä, olin silti vihainen pitkään. Ei näin pitänyt käydä! Mutta eihän asioilla tarkoituksia ole, ne vain sattuvat menemään niin kuin menevät.
Hyvä kirjoitus, suuria viisauksia minusta.

Riitta kirjoitti...

Kaunis kirjoitus Elina. Minäkin kaipaan aika-ajoin isääsi, hän oli yksi oman varhaislapsuuteni tukipilareista... laitan sinulle tulemaan pientä kirjettä/pakettia tuossa elokuun alussa kun palaan arkirytmiin, teetän kopoita valokuvista, joita sinulla tuskin on :) Ja mitä tulee isäsi ruokiin, yksi ihmeellisimmistä ruokakokemuksista oli se, kun hän savusti nahkiaisia synnyinkotini navetan päädyssä joskus 80-luvulla! Minua kiinnosti enemmän nuo käärmeennäköiset kalat, kuin minkä makuisia ne olivat, eli mitään makumuistoa niistä ei minulle ikävä kyllä jäänyt.

Myrsky kirjoitti...

Kaunis kirjoitus Elina. Isät ovat rakkaita meille♥ Minun isäni sai reilut puolitoista vuotta sitten hengenvaarallisen sairaskohtauksen, mutta onni (tai suojelusenkeli tai miksikä sitä kukakin haluaa nimittää) oli myötä ja isäni selvisi siitä pienin vaurioin.

Ylihuomenna vietämme hänen syntymäpäiväänsä -jos Luoja niin suo.

Nettimartta kirjoitti...

Ajatuksissa. Aina.

Katjusha kirjoitti...

Isit on niin tärkeitä. Minäkin kaipaan, mun kaipaus tekee vielä niin kipeää kun isän poislähtö on niin tuore. Mitä elämä tosiaan olisi jos isä olisi vielä kuvioissa mukana? Suru tosiaan varmasti muuttuu, muuttaa muotoaan. Hyvä niin, että ihmiselle annetaan siten kyky selviytyä surusta, tai oppia elämään sen kanssa.
Kauniisti kirjoitit <3

Cheri kirjoitti...

Rakkaamme elävät aina sydämessämme!