Surun päivä

Tänään saatoin haudan lepoon minulle läheisen ihmisen. En edelleenkään voi käsittää, että siellä hän nyt nukkuu ikiuntaan. Hautajaisissa olivat vain kaikkein läheisimmät, ja hyvä niin. Inhoan turhaa ulkokultaisuutta.


Yksi parhaimmista ystävistäni on soittanut vuosikaudet huilua, ja hän esitti siunaus- ja muistotilaisuudessa muutaman kappaleen. Vaikka suurin osa paikallaolleista olikin sukuani, oli jotenkin huojentavaa ajatella, että hänkin oli siellä kanssani. Emme ehkä ole sukulaisia veren kautta, mutta muuten hän on kuin omaa perhettäni. Hädässä ystävä tunnetaan.

Surullisen päivän jälkeen kuistilla istuu koira. En tiedä sen nimeä tai mitään muutakaan siitä. Se on kovin kiltti, joten annoin sille ruokaa ja kuivasin pyyhkeellä turkkia, sillä toinen oli kovin märkä. Vanhoista pyyhkeistä tehdyssä pesässä se nukkuu nyt rauhallisesti.

Olkaa te fiksuja, ja kiinnittäkää yhteystietonne koiran kaulapantaan kiinni. Helpottaa kummasti koiran palauttamista takaisin kotiin.